Tämän vuoden Maajussille morsian -ohjelma MTV3:lla keräsi keskimäärin melkein miljoona-yleisön. Ei ole vaikea keksiä syytä tähän. Onhan se mukava katsoa kun kaksi yksinäistä löytää toisensa. Kulunut sitaatti: "Ihmisen ei ole hyvä olla yksin" on varmaan kirjoitettu meille geeneihin. Yksinolo on ongelma, kumppanin löytyminen sen ratkaisu - niin sinkkuuden autuutta kun mediassa tavataan ylistääkin.

Kaikki ei vain mennyt ihan putkeen tämän vuoden Maajussit -ohjelmassa. Finaalissa ei juuri nähty riemuitsevia pareja. Useampi kyllä antoi ymmärtää, että "tästä jatkettaisiin", mutta kovin vaivautuneita ja vaimeita nuo kosinnat olivat. Epäilemättä tuotannon masinoimia. Ehkä maajusseja piti vähän töniä ja tuuppia myönteisiin lopputulemiin, kun nähtiin että pieleen menee.



Ohjelman alussa maajussit saivat satoja kirjeitä, ja kaikki näytti siinä vaiheessa oikein hyvältä. Maajussit olivat otettuja saamastaan huomiosta. Innostus oli silminnähtävä, halu kova päästä tapaamaan ihmisiä kirjeitten takaa. Monet löysivät "sen oikean" jos tässä vaiheessa ja odottivat malttamattomana juuri tämän unelmien kumppanin tapaamista.

Mutta  sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettei tämän vuotinen maajussit-ohjelma kertonutkaan yksinäisistä jotka löysivät kumppanin, vaan että se esittelikin esimerkkitapauksia ihmisistä, jotka eivät kumppania ole löytäneet, koska heiltä puuttuu oikea asenne. Sen sijaan että ohjelma olisi näyttänyt nuoren rakkauden riemua, saimmekin seurata vaivautunutta keskustelua ja alussa lupaavalta näyttäneen suhteen hiipumisen.

Jonkimoinen virran puute tuntui vaivaavan maajusseja. Pitkin ohjelmaa he omalla käyttäytymisellään kertoivat katsojille ne syyt, miksi ei tähänkään mennessä ollut onnistanut.

Iltapäivälehtien palstoillakin asiaa sivuttiin ja TV-kameroiden syyksi oli tietysti helppo laittaa syy seurustelun jäykkyyteen. Mutta monia asioita olisi voinut tehdä ja tapahtua kameroiden sammuttua.

Lopulta vain yksi maajussi löysi itselleen kumppanin, mikä on varsin kehno tulos, kun otetaan huomioon se satojen kirjeiden määrä, joista maajussit alunperin saivat ehdokkaat valita.

Pääsyyksi maajussit tarjoilivat "todellisen tunteen" puuttumista. Suhde ei vain edennyt ystävyyttä pidemmälle. Jokin ei vain sopinut kuvioon, tuntui ehkä vaikealta uhrautua toisen puolesta. Olisi pitänyt jättää oma työ, omat kuviot omalla paikkakunnalla ja muuttaa vieraalle maalle, vieraaseen taloon. Eihän se sellainen käy...

Kumma ettei tuollainen "uhrautuminen",  jostain oleellisesta luopuminen, ollut missään osassa silloin kun itse aikoinaan (ajalla kilpi ja kirves ennen sotia) piti kaveri vierelle löytää. Ajatuksena oli mennä minne piti, tehdä mitä asia vaati, etsiä niin kauan kuin sopiva löytyisi.

Jo pelkkä "uhrautumisesta" puhuminen ja sen pohtiminen, voinko tehdä tuon tai tämän suhteen vaatiman asian, kertoo tulevalle kumppanille (ja kaikille muillekin), ettei maajussi nyt niin kovin vakavissaan olekaan, että ennen parisuhdetta tulee liuta asioita kuten työ, talo, isä, äiti, harrasteet ja koiranhoito, joista on huolehdittava ja vastan sen jälkeen katsottava miten se kumppani tähän kuvioon sopii ja voiko sitä parisuhdetta edes harkita.

Odotettiinko kaiken tainnuttavaa rakkauden tunnetta, sen sijaan että olisi päätetty, että tämä kumppaninhankinta on tässä nyt se ykkösasia, ja kaikki muu tule vasta tämän jälkeen?

Itse muistelen aktiivisesti hakeneeni kumppania tajutessani, että juuri parisuhde on se tila, jossa haluan elää. Muistan oikein kaivaneeni tietoja tyttöystävä-ehdokkaista kun minulla oli haku päällä. Menin tytön luo "kerro minulle millainen olet" -asenteella ja yritin monin tavoin miettiä millaiseksi mahtaisi yhteiselo tuon kanssa muodostua. Kumppanin haku oli se pääasia siinä vaiheessa. Muut asiat: työ, harrasteet, opiskelu - kulkivat ja hoituivat miten kuten siinä sivussa. Ja kun se oikea sitten löytyi, oli päätös yhtä luja kuin itsestäänselväkin: tästä tytöstä en hevillä irti päästä.

Mutta onko jokin muuttunut noista ajoista?

Onko rakkaus yleisemminkin tänä päivänä asia, jonka vain odotetaan tupsahtavan eteen? Eikö oikeaa tunnetta, joka epäilemättä on parisuhteen muodostumisen edellytys, koeta asiaksi, jota kohden voisi pyrkiä, jonka eteen voisi tehdä työtä? Ajatellaanko että rakkauden tunteen on leimahdettava tyhjästä, muuten jotain on pielessä, tuo tarjolla oleva ihminen ei ole se "oikea"?



Vai onko niin että ihminen kypsyy kuin omena puussa? Jotkut kypsyvät nopeammin kuin toiset, ja  sadonkorjuun aika tulee sitten kun tulee. Ja kun se tulee, ei enää katsotakaan, että onko se kumppani nyt kaikilta ominaisuuksiltaan juuri sopiva ja ovatko ne olosuhteet suotuivat, vaan se onkin vietti joka vie, pistää pienen ihmisen rakastumaan niin, että se on menoa.