Kävin katsomassa ”kiehtovan jännitysdraaman” likaiset kädet.



Jännitystä tarjoiltiinkin jo lämpiön puolella kun minä seurueemme lippujen haltijana olin hukannut yhden lipuista jonnekin. Hädissäni tarjouduin jäämään illan esityksestä pois ja mieleeni nousi lohduton kuva yksinäisestä miehestä ankeassa hotellihuoneessaan kiroamassa huonoa muistiaan, mutta ovimies armahti ja sanoi minun voivan hyvin istua salista löytämälleni tyhjälle tuolille, muita paikalleni ei pyrkisi. Tupa oli siis loppuunmyyty.

Alun perin valitsin Sartren näytelmän yhden ainoan aforismin vuoksi, joka on liitetty näytelmään sen johtoajatukseksi: ”Ihminen on aina auttamattomasti vapaa. Voimme tehdä aina toisin kuin teemme, olivatpa olot millaisia tahansa.”

Minusta tämä on hyvin vapauttava ajatus arjessa, joka joka hetki kertoo ihan toisenlaista viestiä. Viestiä jonka mukaan on pakko tehdä juuri niin kuin teen, on pakko mennä töihin, on pakko tampata matot, pestä auto, käydä suihkussa… On pakko jaksaa, on pakko nauraa, on pakko olla positiivinen ja hyvä ihminen, silloinkin kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle.

Miten näytelmä kertoisi, ettei olekaan pakko, jos ei taho - sen halusin nähdä.

Jean-Paul Sartre: Likaiset kädet

- Suomennos: Reita Lounatvuori
- Ohjaus: Jotaarkka Pennanen
- Rooleissa: Heikki Kinnunen, Jerry Mikkelinen, Elsa Saisio

Erikoista ja jotenkin perverssillä tavalla kiehtovaa on nähdä miten näyttelijät jännittävät esityksen aluksi, ja miten ne vähän kerrassa lämpenevät ja pääsevät sinuiksi esityksen kanssa. Maallikko ei tule ajatelleeksi, että alku on hankala heillekin vaan sitä luulee että näyttelijä on rohkea ja itseään intohimoisesti esiintuova kone, joka on heti ensi hetkestä valmis täyteen vauhtiin.

Tarina alkoi kahden nuoren leikkisänä keskusteluna, mutta kovin ulkokohtaiselta ja aika vähän leikkisältä se kuulosti. Se oli näyttelemistä, isolla ännällä. Kumpikaan päähenkilöistä ei ollut lainkaan sisällä roolissaan. Muisti pelasi ja puhetta kyllä syntyi mutta aidolta tilanne ei missään määrin tuntunut ja pahat aavistukset koko näytelmän laadusta heräsivät. Molemmat jännittivät, ilmaisusta puuttui rentous.

Kovin paha oli se myös puheen teatterinuotti, jonka kai katsotaan yleisesti kuuluvan teatteri-ilmaisuun, mutta minua tuollainen kirjakielinen tekopuhe kiusaa. Vähän kankeampikin, yleiskielestä kauempanakin oleva teksti tulisi lähemmäksi katsojaa ja uskottavammaksi, mikäli se puhuttaisiin normaaliin tapaan, ilman sitä nuottia, jonka tarkoitus kai on ilmentää äänellä puhujan mielialaa. Mutta kun se on puhetta jota kuulee vain näyttämöllä, se ikään kuin jatkuvasti muistuttaa katsojaa siitä että teatterissa ollaan, ja estää tempautumasta mukaan tarinaan, lähtemästä mukaan leikkiin ja uskomasta siihen mitä näyttelijät pyrkivät esityksellään saavan meidät uskomaan.

En siis ihan aluksi päässyt heittäytymään esityksen pauloihin vaan katselin nuorten leikkisää puhetta kylmäkiskoisesti arvellen koko esityksen olevan yhtä kärsimystä.

Tosin panin merkille sen että käsikirjoitus pysyi hyvin teemassaan alusta lähtien. Nuorten keskustelussa leikiteltiin ajatuksella tappaa toinen ihminen. Leikittiin että uskottiin että toinen aikoi, ja leikittiin että tahdottiin tappaa, ja pelleiltiin kun toinen tahtoi että toinen uskoisi hänen tosiaan aikovan tappaa. Kaikki tämä pui hienosti pääteemaa, ihmisen vapautta tehdä toisin kuin oli ajatellut.


En ole varma oliko se veteraani-näyttelijä Heikki Kinnunen joka omalla panoksellaan toi realismin näyttämölle, mutta äkkiä huomaisinkin olevani täysin mukana pelissä ja uskovani siihen mitä näin. Kuvio, missä poliittiset puolueet ryhtyvät sopimaan sodan jälkeisen hallituksen paikoista, ei ensi kuulemalta vaikuta järin kiinnostavalta teatterilta, mutta se olikin yllättäen sangen kiehtovaa teatteria. Se vetosi älyyn. Vaikka Sartren tapahtumapaikka oli kuvitteellinen Illyyria, olivat poliittiset kuviot vasemmistoineen ja oikeistoineen ja tilanne - pitkän sodan viime hetket - silti tunnistettava asetelma.

Näytelmä oli Kinnusen vankkaa näyttöä. Hän veti puoluejohtajan roolinsa eleettömän tasapainoisesti. Kun Kinnunen oli näyttämöllä, tapahtumat loksahtivat paikoilleen ja näytelmän tarinaan oli helppo uskoa. Vaikka näytelmän parhaat hetket liittyivät Kinnusen näyttämöllä oloon, sattui myös tarinan suurin pudotus hänen kohdalleen.

Sartre oli nimittäin laittanut nuoren naisen ja vanhan puoluejohtajan ajautumaan vallan kiihkeään tilanteeseen. Asiaa kyllä pohjustettiin alusta lähtien, mistä näin että käsikirjoittajana Sartre oli kyllä läksynsä lukenut.

Jo alussa puoluejohtaja vihjasi olevansa kovakin naistenmies, mikä pisti vähän hymähtämään. Kinnusen puoluejohtaja kun muistutti lähinnä kaikkea muuta kuin viettien vallassa heilahtelevaa naistenmiestä. Hän oli kaikin puolin järkevä ja harkitseva isä ja isähahmoksi hänet villatakkeineen ja aamutossuineen oli puettukin. Siksi nuoren naisen silmitön hullaantuminen ja harkitsevan ja järkevän puoluejohtajan harkinnan ja järjenkäytön loppuminen heti, kun nuori nainen ilmaisi lämpimät tunteensa tätä kohtaan, ei tuntunut vähimmässäkään määrin uskottavalta. Vähän viitteellisempi kiinnostuminen ja sulhon erehdys ja luulo ja sitä seurannut mustasukkaisuus olisi vienyt paremmin kohti finaalia.

Mutta finaaliin päästiin ja siellä koin lyhyen teatteriharrastukseni suurimman yllätyksen.

En nimittäin koskaan ole joutunut muuttamaan käsityksiäni näyttelijöiden panoksesta esityksen aikana niin paljon kuin Likaisissa käsissä. Alun kankea nuori pari, Mikkelinen ja Saisio heräsivät näytelmän aikana eloon. Huomasin jossain vaiheessa seuraavani mielenkiinnolla miehen taantumista ja naisen matkaa tietoisuuteen. Etenkin Mikkelinen yllätti. Hän esitti yläluokan kasvattia, joka halusi vasemmistolaiseksi, koska vihasi taustaansa. Hän oli heikko ja häilyvä, joka tahtoi näyttää ja todistaa vahvuutensa.


Vasta näytelmän loputtua hoksasin, miten osuvasti Mikkelisen esittämä mies koko näytelmän ajan ja etenkin finaalissa viesti koko olemuksellaan, puheellaan ja eleillään juuri tämän pääasian: tässä on mies joka on keskellä valintoja ja siksi heikko ja häilyvä, vaikka ennen kaikkea haluaa todistaa koko maailmalle olevansa jotain ihan muuta.

Vaikka Kinnusen roolisuoritus oli suvereeni, kiteytyi Mikkelisen roolihahmossa ehkä parhaiten näytelmän ydin. Häilyväinenhän ihminen on vapaana, vapaana valitsemaan. Ei ole annettua ohjetta miten elää. Jokainen joutuu oman tiensä valitsemaan ja jos punnukset ovat eri valintojen kesken tasan, ymmällehän siinä joutuu, päättämisen vaikeus johtaa häilyvyyteen ja heikkouteen, tilaan jossa mikä tahansa impulssi toimii tilanteen ratkaisijana, oli motiivi alun perin kuinka vahva ja vankka tahansa.

Mikkelinen veti pisteet kotiin. Lopussa oman tilansa ja tekonsa merkityksettömyyden tajutessaan ja meille katsojille välittäessään, hän oli tunnistettava ihminen ja ihmiskohtalo. Ihminen joka luuli että oli pakko tehdä jotain, koska "elämä" määräsi, koska ei nähnyt vaihtoehtoja, vapauttaan valita.