Mukavaa lahjassa oli se että itsekin pääsin mukaan. Itsekään en ollut oopperassa koskaan käynyt, koska olin aina pitänyt moista elämystä turhan kalliina harrasteena pussilleni.
Mutta jokin vuosi sitten kuulin Raimo Sailasksen neuvovan veronmaksajaa, ja ajatukseni muuttuivat. Hän nimittäin neuvoi veronmaksajaa käymään oopperassa mikäli tahtoivat päästä nauttimaan maksamistaan veroista. Oopperaa kun tuetaan verovaroin jotta lippujen hinnat saadaan pidettyä kohtuullisina.
Hemmetti, ei kai ole mistään kotoisin että eliitti viihdyttää itseään kansan verorahojen mahdollistamalla korkeakulttuurilla, suutahdin minä - ja painoin nappulaa, joka verotti tiliäni kohtuullisesti.
Myös kuulemani huhu kaukaa menneisyydestä, ajoilta jolloin oopperatalon rakentamista vasta suunniteltiin vaikutti ostopäätökseen. Tälloin oli nimittäin joku lausahtanut että mieluummiin - kuin rakentaa oma talo - kannattaisi oopperan ystävät rahdata suihkukoneella, vaikka Los Angelisin oopperaan. Tämä rento amerikanreissu tulisi kuulemma veronmaksajille halvemaksi. Hemmetti, suutahdin ja tästäkin syystä painoin monitorissa nappulaa joka verotti tiliäni kohtuullisesti.
Oopperaharrastuksen pikainen virittäminen oli paitsi oikeuteni, myös suoranainen velvollisuuteni - noin ninkuin veronmaksajana.
Näillä eväillä mentiin ja kaikki näytti alusta lähtien kovin kohtuulliselta. Ooppera-talo ei - runsaista rakennsaikaisista "tuleepa-kalliiksi" -kommenteista huolimatta - ollut sisältä pramea vaan kohtuullisen vaatimaton. Valkoista himmeää kaakelia, tai jotain muuta ei mitenkään kalliin vaan pikemminkin kohtuullisen edullisen näköistä kiveä olivat oopperan korkeat seinät lattiasta kattoon.
Arkkitehtooninen elämyskin oli kohtuullisen vaimea, mikään ei erityisesti sykähdyttänyt, jos ei suuria pettymyksiään esiintynyt, ei noussut veronmaksajan mieli taistoon puolesta jos ei vastaankaan.
Rakennus oli kohtuullisen iso, mutta hyvin siellä osasi, se ei siis ollut mitenkään sokkeloinen vaan pikemminkin selkeä. Henkilökunta oli kohtuullisen ystävällistä, ei mitenkään päällekäyvän auttavaista, mikä olisikin aiheuttanut ahdistusta - suomalaisia kun ollaan.
Itse sali oli kohtuullinen myös. Jalkatilaa oli erityisen kohtuullisesti: nousta piti jos joku tahtoi kulkea penkkirivissä ohitsesi. Kohtuullisen pitkän esityksen aikana penkin kohtuullinen epämukavuus tuli piinallisen selkeästi ilmi. Omaa parisenkymmentä vuotta vanhaa TV-tuoliani tuli kohtuullisen ikävä.
Entä sitten itse esitys? Se oli kohtuullisen huono - pakko sanoa.
Italialaiset olivat selvästi joskus viime vuosisadalla tehneet humoristisen laulusikermän. Saatoin kuvitella monenmoista tilannekomiikkaa ja naamanvääntöä siihen alun perin kuuluneen, mutta jostain syystä maailman oopperat olivat aikojen kuluessa tahkonneet tästä huumoripläjäyksestä korkeakulttuuria ja huonostihan siinä myllyssä huumorille kävi.
Laulu ja soitto soi mallikkaasti ja virheettömästi sen mitä maallikko siitä nyt ymmärsi, mutta etenkin ensimmäinen puoliaika oli puuduttavaa katsottavaa. Näyttämö oli iso, siinä olisi kyllä mahtunut temmeltämään, mutta jostain syystä ohjaaja oli näköjään vaatinut esittäjiltä kovin staattista suoritusta. Suorastaan patsasteluksi voisi sitä nimittään.
Opperassahan juoni on yleensä vain välttämätön paha, tässäkään siitä ei ollut esityksen pelastajaksi, vaikka isommat musiikkiesitykset tuon tuosta keskeytyivät laulajan ja cembalon yhteistyössä esittämiin kertoviin osioihin, joiden tarkoitus alun perin lienee ollut viedä olemantonta tarinaa eteenpäin. Tuskin juonesta olisi ollut edes kolmevuotiaan lapsen iltasadun aineksiksi.
Kun vielä melodiat olivat sangen kohtuullisia rallatuksia - eivät lainkaan veli Mozartin tai veli Beethovenin tasoisia - voin kertoa että pitkäksi, kohtuullisen pitkäksi kävi aika. Ei naurattunut, ei huvittanut, ei edes sävähdyttänyt vaan suurimman huomion vei kohtuullisen epämukava penkki sekä kirottu tekstitys.
Kyllä - tekstitys!
Se oli hommattu ja väkerretty arvatenkin hyvien ajatusten siivittäminä - tavallisen veronmaksajan johdattamiseksi jalon korkeakulttuurin pariin. Lauseet juoksivat lavan yläosaan sijoitetulla valotaululla ja sitähän sitä tuli tuijotettua, koskapa lavalla ei tapahtunut juuri mitään. Ja mikäpä siinä jos käännös olisi sisältänyt suuria kirjallisia ansioita, mutta valitettavasti libretto oli tyhjänpäiväistä höttöä.
Toisella puoliajalla homma vähän petraantui, tuli kuoro peliin mukaan, tuli liikettä, ja muutama humoristinen hahmo pääsi kunnolla vauhtiin. Mutta koska juoni oli yksinkertaisuudestaan huolimatta sekava, vältyin suurilta tunnekuohuilta. Jopa siinä määrin, että oopperaillan suurin elämys syntyi siitä helpotuksesta, kun esitys viimein loppui ja pääsimme poistumaan korkeakulttuurin kehdosta raikkaaseen syyssäähän.
Illan päätteeksi saatoimme todeta että Helsinki sopi kohtuullisen hyvin iltakävelyn tapahtumapaikaksi.
Kommentit